Tulipa mieleeni hauska juttu katsellessani kun omat lapseni polkupyörällä ajelivat pihaa ympäri.
Taina oli ehkä noin kaksivuotias, minä siis kolme ja veljemme viiden korvilla. Meillä oli sellainen kolmipyöräinen polkupyörä joita siihen aikaan oli lähestulkoon kaikilla lapsilla. Taina oli vielä niin pieni että ei pystynyt sitä polkemaan mutta innokkasti istui kyydissä jos joku työnsi tai veti. Monesti tehtiinkiin niin että Taina istui ja jompikumpi meistä, joskus molemmat, seistiin siinä taka-akselin päällä ja ohjattiin. No, kotipihalla on isohko mäki. Tällättiin Taina istumaan satulaan ja kädet ohjaustangolle ja käskettiin pitää kiinni. Piti katsoa että kuinka pitkälle se yksin pääsee. Ja pääsihän se, kun oli kerran käsketty pitää kiinni niin Taina piti. Matka pysähtyi talon edessä olleeseen hyppynaruun joka oli joskus toisessa leikissä viritetty kahden omenapuun väliin polvenkorkeudelle. Omenapuiden takana oli äidin auto kauppareissun jäljiltä. Taina jäi siihen narun kohdalle ja se polkupyörä lensi sinne auton alle. Siinä me huuli pyöreänä odotettiin huutoa...Äiti kyllä torui meitä kahta välkkyä ja kielsi laittamasta Tainaa enää satulaan. Oppi se sitten onneksi myöhemmin ajamaan polkupyörällä joten ei siitä kaiketi kummoistakaan kammoa jäänyt.